Kristinusko saavutti vahvan jalansijan Rooman valtakunnassa. Vaikutukset heijastuivat Suomessa saakka, kun kaikkia antikristillisiä uskonnonharjoittajia ryhdyttiin nimittämään (juutalaisia lukuun ottamatta) pakanoiksi.
Viikinkiajalla Suomi ja Baltia kuuluivat pakanalliseen alueeseen. Adam Bremeniläinen kutsui ensimmäisen vuosituhannen alussa kuvaavasti Itämerta nimellä Mare Barbarium. Lännen suunnalla nähtiin pakanat suurena uhkana kristinuskon leviämiselle. Rooman ja Bysantin kirkko näkivät välttämättömäksi käännyttää Suomessa asuvat heimot.
Kristillisen uskon organisointi kesti pitkään noin kolmensadan vuoden ajan, alkaen noin 1000 -luvulla lännestä Ahvenanmaalta, saavuttaen Karjalan noin 1300 -luvulla. Hämäläiset, inkeriläiset, vatjalaiset ja karjalaiset yrittivät vastustaa ruotsalaisten ritarien pakkotoimia, mutta Novgorodin valtiolta saamastaan tuesta huolimatta eivät kyenneet kyllin voimakkaaseen vastarintaan. Ihmisiä vainottiin, otettiin kiinni ja kastettiin vastoin tahtoa. Pakkokeinojen teho ei ollut pitkävaikutteinen. Tästä kertoo Paavi Gregorius IX kirkon piispoille 9.12.1237 lähettämässään kirjeessä mm. seuraavaa "sillä niin kuin meille toimitetusta kirjeestänne ilmeni, ovat ne, joita kutsutaan hämäläisten kansaksi, joka aiemmin oli teidän ja edeltäjänne suuren vaivannäön ja innon avulla kääntynyt katoliseen uskoon, nyt lähellä asuvien ristin vihollisten vaikutuksesta kääntyneet takaisin erheytyksensä petollisuuteen, niin että he muutamien raakalaisten kanssa Perkeleen auttaessa hävittävät täydelleen Hämeestä Jumalan uuden seurakunnan istutuksen".
Suomenlahden rannikkoseudulle saattoi itse asiassa kuka tahansa tehdä ristiretkiä. Taistelu pakanoiden sieluista oli käynnistynyt eikä tilanne päässyt vakiintumaan. Suomenlahden perukoilla asuvat karjalaiset koettiin jatkossakin erityisen vaarallisina. Vuonna 1221 Paavi kielsi aseiden myynnin kaikille pakanoille ja erityisesti karjalaisille. Kiellolla ei ollut toivottua vaikutusta, jonka johdosta kauppasulku uudistettiin vuonna 1229 ja samalla käsitettä laajennettiin venäläisiä koskevaksi.
Olojen vakiintuessa purjehdusreittien varrelle nousi saaristokappeleita. Kappelit olivat merenkulkijoiden käyttämiä pieniä sakraalirakennuksia, joita kutsutaan myös uhrikappeleiksi. Sijaintipaikat olivat purjehdusreittien tuntumassa koko rannikkoalueella. Kaikkien alkuperästä ei ole saatavissa tarkkoja tietoja. Vanhin tunnettu, Ahvenanmaan Lemböten kappeli on peräisin noin 1000 -luvulta.
Purjehdusreittien saaristokappelit palvelivat etupäässä merimiesten ja lännen suunnalta tulleiden asukkaiden tarpeita. Matkan varrella miehistö saattoi kokoontua kappeliin rukoilemaan purjehdusonnea. Vainajia haudattiin kappaleiden lähiympäristöön. Ne vainajat, joita ei laivapapin siunaamina työnnetty mereen saivat viimeisen leposijan luonnontilaisista hautausmaista.
Porkkalan Kyrkågordsön saaressa on sijainnut vanha merenkulkijoiden käyttämä hautausmaa. Hautausmaata rajannut kiviaita on ollut neliön muotoinen. Sen iästä ei ole tarkkoja tietoja, mutta on arveltu hautaamisia tapahtuneen jo keskiajalla pidemmän ajanjakson kuluessa. Sijainti ikivanhan ankkuripaikan välittömässä tuntumassa ja idäntien risteyskohdassa tuntuukin erittäin luonnolliselta. Arkeologiset kaivaukset saattaisivat antaa yksityiskohtaisia tietoja hautausmaahan liittyneistä rakennuksista ja niiden käyttäjistä valottaen omalta osaltaan merenkulkuumme liittyvää menneisyyttä.
