Suomen meriarkeologinen seura ry

Talonpoikaispurjehdus (maalaispurjehdusta) tunnetaan jo 1300 -luvulta lähtien. Sana "talonpoikaispurjehdus" mainitaan asiakirjoissa ensimmäisen kerran vuonna 1547. Talonpoikaispurjehtijalla ei tarkoiteta yksinomaan viljelijän omistuksessa olevaa alusta, jota käytetään tilan tuotteiden kuljettamiseen markkinapaikalle, mikä itse asiassa olikin maalaispurjehduksen tarkoitus.

Talonpoikaisaluksiksi tai maalaisaluksiksi kutsuttiin käytännössä kaikkia kaupunkien ulkopuolella asuvien henkilöiden omistamia laivoja, joiden koko ja tyyppi vaihteli suuresti. Pitäjien knaapeilla ja papeilla oli taloudellisesti paremmat mahdollisuudet purjehduksen harjoittamiseen kuin köyhemmällä talonpoikaisväestöllä. Kaupunkien porvarit omistivat omia laivoja, mutta rahteja annettiin myös talonpoikaisalusten kuljetettaviksi. Talonpoikaispurjehduksessa oli siten kysymys maalais-väestön harjoittamasta purjehduselinkeinosta. Saariston asukkaille tämä oli pienimuotoisenakin varsin merkittävä ja jopa välttämätön tulonlähde.

Suomenlahden rannikolla oli runsaasti laivanrakennukseen sopivia lahdenpohjukoita ja rantoja. Laivojen rungot rakennettiin kylien lähistöjen rannoilla ilman piirustuksia. Tilaaja määritteli kuinka monta syltä kölin pituuden tuli olla. Esimerkiksi 1600 -luvulla alukset luokiteltiin pää-asiassa kolmeen ryhmään, laivoihin (suurin), kuutteihin (keski-kokoinen) ja jahteihin (pienimmät). Näiden lisäksi useissa paikoissa rakennettiin veneitä, ruuhia, lotjia sekä erityyppisiä lastialuksia.

Alusten tavanomainen kokoluokka oli 10 - 16 metriä, mutta jo 1700 -luvun lopulla esiintyy huomattavasti suurempiakin. Laivojen hinnat vaihtelivat melkoisesti. Uusi mäntyrakenteinen kreijari maksoi 1600 -luvun loppupuolella noin 20.000 kuparitaalaria. Samaan aikaan noin 16 metriä pitkän laivarungon hinta oli noin 450 taalaria. Pienempi pursi maksoi noin 300 kuparitaalaria. Kustannuksia nostivat lisäksi takomistyöt, takila ja purjeet.

Kajuuttaveneet maksoivat 1700 -luvulla keskimäärin 700, pienet kuutit 2440 ja suuret kuutit 7500 kuparitaalaria. Myytävänä oli myös käytettyjä runkoja, takiloita sekä muita varusteita, joista korjaamalla saattoi saada purjehduskelpoisen aluksen alle 2000 kuparitaalarin. Esimerkiksi käytetyn lotjan saattoi 1600 -luvulla saada alle sadan kuparitaalarin.

Talonpoikaisalusten pituuden suhde leveyteen oli yleensä 1:2,5. Tämä vastaa Chapmanin kuvaaman suomalaisen halkokuutin mittasuhdetta. Vanhoissa laivoissa leveyden suhde pituuteen voi olla tätäkin pienempi esimerkiksi 1:2,3 jne. Kalmarin venelöytö 1200 -luvulta antaa myös viitteitä vanhempien rannikkoalusten mittasuhteista. Y. Kaukiainen antaa kirjassaan Koiviston merenkulun historia I, seuraavan maininnan - "Eräästä Kustaa Vaasan kirjeestä voidaan päätellä, että hänen näkemänsä Viipurin läänistä tulleet alukset olivat kannettomia ja niissä oli korkeintaan kaksi mastoa. Ilmeisesti ne olivat samantapaisia kuin Kalmarin luota löydetty 1200 -luvun alus".

Talonpoikaisalukset rakennettiin vanhan perinteen mukaisesti limisaumaisiksi. Esimerkiksi 1600 -luvun avonaiset rungot olivat limisaumaisia, ilman sisäkarneerausta ja harvaan kaaritettuja. Puunrungot halkaistiin kirveellä. Yhdestä puunrungosta saatiin vain kaksi laitalankkua, jotka veistettiin piilukirveellä. Ulkolaudoituksen jälkeen kaaritus laitettiin paikalleen. Perään rakennettiin pieni ikkunallinen hytti. Runko jätettiin muilta osin kannettomaksi. Yksiosaisia mastoja laitettiin yhdestä kolmeen.

Ankkuripeliä ei yleensä ollut, joten ankkuri oli nostettava käsivoimin. Laivojen koko kasvoi 1700 -luvulle tultaessa, joka aiheutti laivanrakentajille uusia haasteita. Varsi-naiset telakat rakensivat nyt tärkeimmät laivat piirustusten mukaan, mutta maalaisalusten rakentaminen jatkui vanhaan tapaan 1900 -luvulle saakka.

Maalaisalusten lastimäärät vaihtelivat pienistä alle lästin suolasilakkamääristä suuriin kruunun kuljetuksiin. Halkolasteja kuljetettiin saariston suojassa myös yksinkertaisilla ja halvoilla lotjilla. Tukholman purjehduksilla lastin koko oli tavallisesti 4 - 15 lästiä, mutta suola-lastit saattoivat olla suurempiakin. Jo 1500 -luvulla oli käytössä osuuspohjainen omistus (yhtiöjaalat). Osuus saattoi muodostua laivan rakentamiseen uhratun työn ja tarveaineiden määrän mukaisesti. Purjehdus oli taloudellisesti kannattavampaa jos kuljetuskapasiteetti voitiin kokonaan hyödyntää. Kuljetuksia koordinoimassa oli talonpojilla Tallinnassa ja Tukholmassa tehokkaita useamman vuoden liiketuttavuuteen perustuvia tavaranvälittäjiä.

Talonpoikaispurjehdus oli lukuisten rajoitusten säätelemää. Luvaton purjehdus oli kuitenkin niin yleistä, että Turun ja Viipurin väliselle saaristo-osuudelle jouduttiin asettamaan kaksi sota-laivaa tehtävänään estää laiton maalaispurjehdus.

Maalaispurjehduksen vasta- ja myötätuulet

• 1530 Viipurin läänin talonpoikia kiellettiin purjehtimasta Tallinnaan.
• 1544 Kaikki Suomenlahdelta liikenevät talonpoikien laivat määrättiin kuljettamaan kalkkikiveä Viipurin linnoitustöitä varten.
• 1545 Suomen talonpoikaisalukset merkittiin kruunun kirjoihin.
• 1617 Uusi kauppaordinantia rajoitti purjehdusoikeuden koskemaan ainoastaan saaristopitäjiä. Vakka-Suomen talonpojat menettivät oikeuden itsenäiseen talonpoikaispurjehdukseen. Valitusmenettelyn jälkeen lupa myönnettiin uudelleen.
• 1689 Kuninkaan päätöksellä Pohjanmaan talonpojilla ei ollut oikeutta purjehtia Viroon, Liivinmaalle ja Inkerinmaalle.
• 1721 Kuningas Fredrik I vahvisti uuden purjehdusjärjestyksen.
• 1742 Talonpojilta ja sekasäätyisiltä kiellettiin purjehdus Kronstadtin ja Pietarin välillä.
• 1747 Julkaistiin kuninkaallinen käskykirje, joka koski Turun ja Porin läänin rahvaan purjehdusoikeutta. Purjehdusoikeudet pysyivät vuoden 1617 ordinantian mukaisina.
• 1766 Omien kauppatuotteiden kuljetus sallittiin koko Ruotsin valtakunnassa.
• 1781 Säädetty laki sisälsi määräyksen mm. lokikirjan pitämisestä ja siihen tehtävistä merkinnöistä.
• 1789 Rahvaanprivilegioilla rajoitettiin maalaisalusten rahdit omiin ja naapureiden tuotteisiin.
• 1812 Vahvistettiin oikeus purjehtia Venäjän satamiin.
• 1830 Asetuksessa sallittiin yleisesti vienti kaupan harjoittaminen kaikkiin Itämeren alueella oleviin paikkoihin. Talonpoikaisalukset saivat olla kannellisia.
• 1842 Sallittiin maalaistavaroiden kauppa Suomen suuriruhtinaskunnassa.
• 1863 Oikeus purjehtia Venäjän satamiin sekä Tukholmaan vahvistettiin vuonna 1863.
• 1873 Merenkulun elinkeinovapaus johtaa maalaispurjehduksen vapautumiseen.
• 1889 Asetus laivarekisteristä annetaan. Rekisterinpito alkoi seuraavana vuonna.

Maalaisalusten rakennuspaikkoja

• Hiittisten saaristo
• Pohja

Perniössä:

• Gråbölen Varvinmäki
• Hakkalan ranta
• Heikkilä
• Krogsböle
• Mutainen
• Germundsvedja

Inkoossa:

• Bastö (Västerhamn
• Bjurs (Väster-sunden) Skepparviken)
• Degerö (länsi-ranta)
• Haga (Hagagrapen)
• Joddböle
• Jutans
• Lågnäs
• Bastubacka
• Elgsjö
• Rövass

Espoossa:

• Kallvik
• Emäsalo
• Porvoo

Vehkalahdella:

• Ristiniemi
• Suurkari
• Vuorenalus
• Ruunanpohja
• Santasaari
• Timperpakka
• Lappalaisniemi
• Kaarniemi
• Maringin Nuottakallio
• Ämmäntarhan alue
• Suutari
• Ahvenniemi
• Urtis
• Vironsaari
• Linkunranta
• Ruohoapajan ranta
• Orminginniemi (Summa)
• Seppälän ranta
• Varvinranta
• Saviniemi
• Tervasaari
• Kalle-Kustaan ranta
• Salmenvirran ranta (Vilniemi) (Vilniemi)
• Villinranta (Vilniemi)
• Varvi (Vilniemi)
• Varvinpohja (Mäntlahti)
• Rantjoen suu
• Salmenniemi (Kuorsalo)
• Mooses Siparin ranta
• Varvinranta (Tammio) (Kuorsalo)
• Ketholma
• Niemi
• Myllyojan suu
• Leon ranta
• Reiviikki
• Nuotsaari
• Pitäjänsaari
• Hietasaari
• Koivisto
• Lavansaari
• Suursaari

Vaasassa rakennettuja limisaumakuutteja