Mitä meriarkeologia tutkii?
Meriarkeologia tutkii ihmisen menneisyyttä. Se tutkii arkeologian menetelmillä erityisesti veteen uponneita hylkyjä, veteen uhrattuja, kadotettuja tai tarkoituksella asetettuja esineitä sekä ihmisten tekemiä rakenteita - vedenalaisia väyläesteitä, satamia, laitureita, siltoja, patoja tai veden alle joutuneita kivikautisia asuinpaikkoja jne.
Edellä mainittuja - sekä muita - ihmiskunnan menneisyydestä kertovia vedenalaisia kohteita kutsutaan vedenalaisiksi muinaisjäännöksiksi tai vedenalaiseksi kulttuuriperinnöksi. Yhdessä ne muodostavat vedenalaisen kulttuurimaiseman. Maan päällä ja veden alla oleva kulttuuriperintö ja -maisema tulisi nähdä yhtenä kokonaisuutena, jossa veden pinta ei ole rajoittava tekijä. Meriarkeologian tutkimusala on yhtä laaja kuin koko inhimillinen kulttuuri.
Meriarkeologian kannalta mielenkiintoisia kohteita löytyy myös maalta - esimerkiksi satamalaitteet, soihin uponneet veneet - ei ainoastaan vedestä. Muinaisuudessa purjehtinut alus - myöhempi hylky - on tarvinnut syntyäkseen ja toimiakseen yhteiskunnan ympärilleen.
Meriarkeologian keskeisimpiä tavoitteita on ymmärtää ja selittää muun muassa ihmisen ja vesikulkuneuvojen rakentamisen ja käytön sekä vesien käyttöön liittyvien elinkeinojen, tapojen ja muun yhteiskunnan välistä suhdetta. Täten tutkimus laajenee käsittelemään koko inhimillistä kulttuuria ja sen materiaalisia jäänteitä eri ympäristöissä Suomessa käytetään yleisesti termiä meriarkeologia kun puhutaan laajemmasta näkökulmasta aiheeseen.
Vedenalainen arkeologia viittaa puolestaan suppeammin veden alla suoritettuun arkeologiseen tutkimustyöhön. Sukeltaminen arkeologisen tutkimuksen osana tulee nähdä vain tapana hankkia tietoa - ei itsetarkoituksena.
Miksi vedenalaiset kohteet ovat tärkeitä?
Vedenalaiset arkeologiset kohteet ovat tutkimukselle ainutlaatuisen tärkeitä: niiden edustamia muinaisjäännöstyyppejä - esim. vedenalaiset väyläesteet, kalastuspadot, veteen uhratut esineet - ei löydy muualta.
Vedenalaisen kulttuuriperinnön merkitystä lisää se tosiasia, että vedenalaisissa olosuhteissa erilaiset kohteet ja materiaalit - jopa kokonaiset hylyt - ovat säilyneet usein huomattavasti paremmin kuin maalla. Muinaisjäännösten katsotaan olevan uusiutumattomia - siksi yksittäisenkin muinaisjäännöksen säilyminen ja tutkiminen voi olla merkittävää.
Itämeri ja vedenalaiset muinaisjäännökset
Itämeri on kylmä, pimeä ja vähäsuolainen. Sen pohjasedimenteissä on vähän happea. Itämeren murtovedessä ei viihdy puuta tuhoava Teredo Navalis -nilviäinen. Itämeri tarjoaakin muita maailman meriä paremmat säilyvyysolosuhteet. Kerran veteen - joko vahingossa tai tahallaan - päätynyt on sinne yleensä jäänyt ja unohtunut.
Edellä mainitut tekijät yhdistettynä Itämeren vilkkaaseen kulttuurikäyttöön vuosituhansien ajan tekevät Itämerestä meriarkeologian kannalta ainutlaatuisen alueen. Itämeressä voi kokonainen laivahylky - mikrokosmos menneiltä ajoilta - säilyä jopa tuhansia vuosia.
Meriarkeologinen tutkimusetiikka
Meriarkeologia noudattaa maan päällä tapahtuvan arkeologisen tutkimuksen tavoin tieteelliselle tutkimukselle asetettuja kansainvälisiä eettisiä ohjeita ja vaatimuksia.
- Tutkimuksen tulee olla alusta loppuun ammattitaitoisesti suunnittelu, johdettu ja hallinnoitu.
- Tutkimuksella tulee olla tarvittavat luvat, riittävä rahoitus, aikataulu ja alaan perehtynyt henkilökunta huolehtimaan tehtävistä.
- Tutkimukseen tulee käyttää sopivia tieteellisesti hyväksyttyjä tutkimus- ja dokumentointimenetelmiä.
- Työntekijöiden turvallisuuteen on kiinnitettävä huomiota.
- Tehdyt tutkimukset tulee dokumentoida ja raportoida hyväksyttävällä tavalla.
- Nostetut löydöt on konservoitava ja säilytettävä asianmukaisesti.
- Tutkimustulosten tulee olla yleisön saatavilla ja niitä tulee esitellä eri tavoin sekä suurelle yleisölle että tutkijoille.
- Tutkimusten aikana kertynyt erilainen materiaali täytyy arkistoida ja varastoida asianmukaisesti.
- Tutkimuksen tulisi olla monitieteistä ja tarvittaessa myös kansainvälistä.
Tutkimusetiikan oleellisena osana on pohtia, miksi tutkitaan ja miksi tiettyyn löytöön puututaan. Vedenalainen arkeologia tapahtuu veden alla, usein hankalissa olosuhteissa. Vedenalaiset olosuhteet eivät kuitenkaan oikeuta huolellisen työn, dokumentoinnin tarkkuuden, henkilöiden tai kohteen ja löytöjen turvallisuuden laiminlyömiseen. Veden alla on tarkoitus tehdä arkeologiaa - ei seikkailla.
Mitä tutkitaan - vai jätetäänkö tutkimatta?
Vedenalaiset muinaisjäännökset tarjoavat monipuolisen lähdeaineiston. Tutkimuskohteita valittaessa tulisi kiinnittää huomiota siihen, että eri tyyppisiä ja ikäisiä kohteita tutkitaan riittävän tasapuolisesti. Näin saadaan menneisyydestä mahdollisimman monipuolinen kuva.
Vedenalainen tutkimus on hidasta, kallista ja hankalaa - joskus jopa mahdotonta käytettävissä olevilla menetelmillä ja resursseilla. Tietyissä tilanteissa voikin olla viisainta ja kaukonäköisintä jättää kohde tutkimatta tai tehdä vain osatutkimus. Tutkimatta jättäminen voi olla hyvä vaihtoehto - tulevaisuudessa tutkimuksen tekemiseen voi olla käytettävissä kehittyneempiä, tehokkaampia, turvallisempia ja edullisempia menetelmiä.
Museovirasto ja Suomen merimuseo
Opetusministeriön alainen Museovirasto vastaa kulttuuriperinnön ja kulttuuriympäristön suojelusta Suomessa. Osan kulttuuriperinnöstä muodostavat muinaismuistot. Ne ovat merkkejä Suomen aikaisemmasta asutuksesta ja historiasta.
Muinaismuistot, sekä kiinteät että irtaimet, ovat niin vanhoja, että niitä ei voida pitää yksityisen henkilön omaisuutena vaan ne ovat kansallisomaisuutta. Muinaismuistojen suojeluun kiinnitettiin huomiota jo Välimeren antiikin maailmassa. Ensimmäinen Suomen muinaismuistoja huomioiva laki on peräisin 1600-luvulta.
Museovirasto seuraa maankäytön ja vesirakentamisen suunnittelun vaikutuksia muinaisjäännöksiin, organisoi ja valvoo arkeologisia tutkimuksia, antaa maankäyttöä ja vesirakentamista koskevia lausuntoja, ylläpitää muinaisjäännösrekisteriä sekä hoitaa ja esittelee arkeologisia esinekokoelmia ja arkistoja.
Museovirasto myös hoitaa muinaisjäännöksiä maastossa. Vedenalaisten muinaisjäännösten suojelusta, tutkimuksesta, hoidosta ja konservoinnista vastaa Museoviraston Suomen merimuseo. Merimuseo pitää yllä myös vedenalaisten muinaisjäännösten rekisteriä. Suomen merimuseo valvoo yhteistyössä Rajavartiolaitoksen (merivartiostot) ja Merivoimien kanssa muinaismuistolain noudattamista vesialueilla. Lisäksi Suomen merimuseo vastaa sekä Helsingin Hylkysaaressa sijaitsevan, merenkulun historiaa esittelevän, museon toiminnasta että museon hallussa olevista arkistoista, esine- ja valokuvakokoelmista ja kirjastosta.
Vedenalaislöytöjen järjestelmällinen tutkimus on ollut Suomessa vähäistä. Syynä on ollut sekä resurssien ja ammattitaitoisen henkilökunnan puute että arkeologisten tutkimusten painopisteen sijoittuminen muualle. Suomen merimuseo on tutkinut 1990-luvulla muun muassa seuraavia hylkykohteita:
- Hangon Mulanin 1600 -luvun hylkyä.
- Vironlahden Lapurin keskiaikaista hylkyä.
- Nauvon Borstön St Mikaelin 1740-luvun hylkyä.
- Helsingin Kronprins Gustav Adolfin 1780-luvun hylkyä.
Muita vedenalaislöydöistä kiinnostuneita museoita ovat olleet 1980- ja 1990-luvuilla Kymenlaakson maakuntamuseo Kotkassa, Pietarsaaren kaupunginmuseo, Savonlinnan maankuntamuseo ja Lahden kaupunginmuseo.
Muinaismuistolaki ja muu muinaismuistoja koskeva lainsäädäntö
Muinaisjäännökset ovat rauhoitettuja muinaismuistolain (295/63) nojalla. Niiden suojelusta vastaa lain mukaan Museovirasto. Muinaisjäännösten suojelu on viranomaistoimintaa. Lain mukaan kiinteät muinaisjäännökset ovat automaattisesti rauhoitettuja - ne eivät tarvitse erillisiä rauhoituspäätöksiä. Rauhoitus koskee sekä tunnettuja että vielä löytymättömiä kohteita.
Muinaismuistolain mukaan muinaisjäännösten kaivaminen, peittäminen, muuttaminen ja muu niihin kajoaminen on kielletty. Kielto koskee myös metallinilmaisimien käyttöä muinaisjäännösalueella. Muinaismuistolain mukaan Museovirastolla on oikeus tutkia kiinteitä muinaisjäännöksiä. Museovirasto voi määräämillään ehdoilla antaa toiselle taholle luvan, ns. tutkimuslupa, tutkia tiettyä muinaisjäännöstä.
Muinaismuistolain mukaan vedenalaisia muinaisjäännöksiä ovat yli sata vuotta sitten uponneiden alusten hylyt ja hylyn osat sekä muut vanhat, ihmisen tekemät rakenteet veden alla. Lain mukaan rauhoitusperusteeksi riittää, että hylyn tai hylyn osan oletetaan joutuneen veteen yli sata vuotta sitten. Hylkyjä lukuun ottamatta muille kiinteille muinaisjäännöksille ei ole määritelty ikä- tai aikarajoja. Vedenalaisiin muinaismuistoihin pätevät samat muinaismuistolain määräykset kuin maalla sijaitseviin kiinteisiin muinaisjäännöksiin: ne kuuluvat valtiolle irtoesineistöineen ja niiden löytämisestä on ilmoitettava viipymättä museoviranomaisille tai lähimmälle muulle viranomaiselle esim. poliisille, merivartiostolle tai paikalliselle museolle. Ilmoituksen voi tehdä suullisesti tai kirjallisesti joko vapaamuotoisesti tai Suomen merimuseon hylkyilmoituslomakkeella.
Muinaisjäännöksen säilymisen varmistamiseksi muinaisjäännöksen ympärillä on ns. suoja-alue, joka on vähintään kaksi metriä kohteen näkyvistä ulkoreunoista. Suoja-alueen sisällä muinaisjäännökseen ei saa kajota. Vedenalaisilla muinaisjäännöksillä pätee sama periaate. Tarvittaessa suoja-aluetta voidaan laajentaa jolloin se määritetään erikseen. Suomessa on tätä kirjoitettaessa kaksi hylkyä, joille on erikseen määrätty laajempi suoja-alue: Kotkan St. Nikolai-hylky ja Borstön St. Mikael-hylky. Näiden hylkyjen suoja-alueen sisällä on kiellettyä kaikki sellainen sukellustoiminta ja alusten ankkurointi, joka ei liity viranomaisten suorittamiin väylä- ja tutkimustöihin tai Museoviraston oikeuttamaan ja ohjaamaan sukellustoimintaan.
Muinaismuistolaki liittyy kiinteästi myös vesirakentamiseen. Yleistä työhanketta tai kaavoitusta suunniteltaessa on suunnittelijan selvitettävä ajoissa koskeeko suunnitelma kiinteää muinaisjäännöstä. Mikäli näin on, asiasta on neuvoteltava Museoviraston kanssa. Jos neuvotteluissa päädytään muinaisjäännökseen tutkimiseen vastaa yleisen rakennushankkeen toteuttaja tutkimuskustannuksista. Mikäli tutkittava muinaisjäännös sijaitsee yksityishenkilön maalla tai rannassa vastaa tutkimuskustannuksista Museovirasto.
Muinaismuistolain - ja sen muutosten - lisäksi muinaismuistoja ja kulttuuriperintöä koskevia lakeja ovat muun muassa Rikoslaki (578/95, lain 6 § ), Laki kulttuuriesineiden maastaviennin rajoittamisesta (445/78) ja Asetus puolustusvoimille kuuluneen tavaran löytämisestä ja pelastamisesta (84/83). Lisäksi on huomioitava Ahvenanmaan erillinen lainsäädäntö. Muinaismuistoihin kohdistuvista rikkomuksista tai rikoksen yrityksestä voidaan tuomita erilaisiin rangaistuksiin, jotka vaihtelevat sakoista enintään kahden vuoden vankeuteen. Lainkäytännön yleisen periaatteen mukaan tietämättömyys lain olemassaolosta ja/tai sisällöstä ei vapauta henkilöä mahdollisesta seuraamuksesta. Sukellettaessa hyvä yleisohje on "saa katsoa mutta ei koskea" - periaate. Sukeltajan tulee tuntea myös sukeltamista eri alueilla - esim. kansallispuistot ja sotilaalliset suoja-alueet - rajoittavat lait ja asetukset.
Kansallisen lainsäädännön lisäksi Suomi on sitoutunut kansainvälisiin lakeihin, asetuksiin ja sopimuksiin ja suosituksiin. UNESCO valmistelee kansainvälistä yleissopimusta vedenalaisen kulttuuriperinnön suojelusta. Sopimus tähtää erityisesti kansainvälisillä vesialueilla sijaitsevan vedenalaisen kulttuuriperinnön suojelemiseen. Tällä hetkellä kansainvälisten vesialueiden kulttuuriperintö on vailla suojaa. Sopimuksella halutaan estää kontrolloimaton arkeologisia periaatteita noudattamaton kaivaminen ja parantaa tilannetta niissä maissa, joissa ei ole riittäviä mahdollisuuksia vedenalaisen kulttuuriperinnön suojelemiseksi.
Muinaismuistolaki, urheilusukeltajat ja meriarkeologia
Kaikkialla maailmassa urheilusukeltajien panos vedenalaisessa arkeologisessa tutkimuksessa ja erityisesti kohteiden etsimisessä ja löytymisessä on ollut merkittävä. Suurin osa Suomen vesiltä löytyneistä hylyistä ja muista vedenalaisista kohteista on urheilusukeltajien löytämiä. Urheilusukeltajien vapaaehtoista työtä tarvitaan edelleen. Urheilusukeltajille meriarkeologia tarjoaa haasteellisen, mielenkiintoisen ja ympärivuotisen harrastuksen sekä kentällä että arkistoissa ja kirjastoissa.
Vedenalaisen muinaisjäännöksen tutkiminen vaatii aina luvan Suomen merimuseolta. Suomen merimuseo myötää edellä mainittuja tutkimuslupia niille sukellusseuroille, museoille ja merihistoriallisille yhdistyksille, jotka haluavat dokumentoida rauhoitettuja vedenalaisia kohteita. Tällöin sukellusseura suunnittelee yhdessä merimuseon kanssa kohteella tehtävät dokumentointityöt, jotka ovat tavallisesti mittaamista, piirtämistä, valokuvaamista ja videoimista. Tutkimusluvan ehtoihin liittyy vapaamuotoisen raportin kirjoittaminen. Raportin ideana on dokumentoida kentällä tehty työ.
Urheilusukeltajien tutkimusleireillä löytöjen nostaminen ei yleensä ole mahdollista vaan tutkimuksia tehdään kohdetta muuttamattomilla menetelmillä. Löytöjen nostamiseen tarvitaan aina ammattiarkeologin läsnäolo ja mahdollisuudet konservointiin.
Periaatteessa, kuten edellä mainittiin, urheilusukeltaja voi sukeltaa vedenalaiselle muinaisjäännökselle vapaasti 2 metrin suoja-alueen puitteissa. Suomen merimuseo ottaa kuitenkin mielellään vastaan seurojen ilmoituksia rauhoitetuille kohteille muinaismuistolain puitteissa tehtävistä ns. tutustumis- ja turistisukelluksista. Merimuseo tiedottaa kirjallisesti seuran ilmoittamasta sukellustoiminnasta merivartiostoille. Ilmoitusmenettely selkeyttää tilannetta kentällä, koska silloin merivartijat tietävät seuran sukeltavan muinaismuistolain edellyttämällä tavalla. Merimuseon toiminnan kannalta on tärkeää tietää mitä kentällä tapahtuu, kuka kentällä liikkuu, mitkä kohteet ovat suosittuja sukelluspaikkoja jne. Tietoja käytetään yhteistyön tekemiseen urheilusukeltajien kanssa; museo voi pyytää seuroja esim. kertomaan kohteen kunnosta tai dokumentoimaan kohdetta.
Suomen merimuseon vedenalaisten muinaisjäännösten rekisteri
Muinaismuistolain mukaisesti Suomen merimuseo pitää vedenalaislöydöistä rekisteriä. Merimuseon vedenalaislöytöjen rekisteri on osa Museoviraston Kulttuuriympäristön tietojärjestelmää. Merimuseon rekisteriin kerätään erityisesti tietoja Suomen aluevesiltä löytyneistä sellaisista vedenalaisista löydöistä, joihin sovelletaan muinaismuistolainsäädäntöä. Rekisteriin kerätään haaksirikkotietoja myös arkistoista, sanomalehdistä ja kalastajilta sekä tietoja paikoista, joissa vanhojen kertomusten mukaan voi olla vedenalaisia kohteita tai joihin liittyy merihistoriallisia tarinoita.
Erityisen paljon rekisterin tiedot karttuvat urheilusukeltajilta saatavien ilmoitusten kautta. Suurin osa rekisterin kohteista on laivojen ja veneiden hylkyjä, mutta joukossa on myös joitakin väyläesteitä, laiturirakenteita ja vanhoja satamapaikkoja, joista on tehty esinelöytöjä. Tällä hetkellä rekisterissä on noin 600 löytöilmoitusta merialueilta ja noin 100 ilmoitusta sisävesiltä. On kuitenkin selvää, että Suomen vesialueilla on huomattavasti enemmän vedenalaisia muinaisjäännöksiä.
Vedenalaisten muinaisjäännösten rekisterin tietoja käytetään apuna erityisesti lakisääteisessä viranomaistyössä, muun muassa vedenalaislöytöjen suojelussa, valvonnassa ja vesirakennusasioissa. Toimiva ja kattava rekisteri palvelee myös tutkimusstrategioiden suunnittelussa ja tutkimuskohteiden valinnassa. Vedenalaislöytöjen rekisteriä pyritään kehittämään lähivuosina ja saamaan se tietokantapohjaiseen muotoon. Rekisterin tietoja on tarkoitus saattaa sähköisesti myös sukeltavan yleisön käyttöön.
Lähitulevaisuudessa Suomen merimuseo tulee suuntaamaan oman vedenalaistoimintansa erityisesti rekisterin tietojen täydentämiseen ja lyhyempiin tarkastussukelluksiin - ei niinkään yksittäisten kohteiden pitkäaikaiseen dokumentointiin. Tarkastussukelluksilla pyritään ennen kaikkea kohteiden ajoittamiseen, tyypittämiseen ja identifiointiin (hylyt) sekä kohteen luonteen, kunnon ja laajuuden määrittämiseen.
Vedenalainen arkeologinen tutkimustyö - systemaattista työskentelyä veden alla ja päällä
Jokaisen vedenalaisen arkeologisen kenttätutkimuksen - niin ammattilaisen kuin harrastajan toteuttaman - tulee täyttää edellä mainitut meriarkeologiset tutkimuseettiset vaatimukset, jotka koskevat sekä käytännön asioita että tieteellistä tutkimusta. Huolellinen esityö, taustatutkimus ja suunnittelu eivät ainoastaan tehosta toimintaa kentällä vaan auttavat myös ymmärtämään tutkittavaa kohdetta ja sieltä löytyviä todisteita.
Taustatietojen hankkimiseksi tietystä kohteesta voidaan käyttää apuna erilaisia lähteitä. Lähteet jaetaan normaalisti
- kirjallisiin (esim. meriselitykset haaksirikoista, huutokauppapöytäkirjat),
- kuvallisiin (esim. maalaukset, piirustukset, kartat jne.),
- aineellisiin (esim. erilaiset hylyistä nostetut esineet) ja
- etnologisiin lähteisiin (esim. edelleen käytössä olevat veneenrakennusperinteet).
Näitä eri lähderyhmiä on tallennettuina muun muassa museoissa, kirjastoissa ja arkistoissa. Lähteitä käytetään myös jatkotutkimuksiin.
Kajoamaton tutkimus vai kajoava tutkimus
Vedenalaiset arkeologiset tutkimus- ja dokumentointimetodit ovat pääpiirteissään samat kuin maa -arkeologiassa - välineistö ja keinot on vain sovellettava veden alla toimiviksi. Tässä kirjassa on toisaalla puhuttu vedenalaisesta etsinnästä ja paikantamisesta, joten niitä ei enää käsitellä.
Arkeologisen kenttätyön aikana pyritään kohteesta saamaan erilaisia tutkimusmenetelmiä apuna käyttäen mahdollisimman paljon tietoa. Kaikkea ei voida kuitenkaan tutkia - on priorisoitava ja valittava haluttu tieto. Yleisesti kerättävillä tiedolla pyritään kohteen ajoittamiseen, tyypittämiseen, identifiointiin (hylyt) ja kohteen laajuuden ja luonteen selvittämiseen. Tutkimussuunnitelman mukaan voidaan kerätä myös muuta tietoa.
Kenttätöiden aikana kohdetta tutkitaan kolmiulotteisesti (x,y,z-koordinaatistossa). Apuna käytetään erilaisia mittaustekniikoita (esim. trilateraatio), piirtämistä, valokuvaamista ja videoimista (esim. stillkuvat ja mosaiikit). Myös kohteesta otettu viistokaikukuva, eräänlainen viistosti otettu ilmakuva, on hyvä ja nopea menetelmä yleiskuvan saamiseksi. Tutkimusten aikana kerätään sekä yleistietoa että yksityiskohtatietoa. Vedenalaisten tutkimusmenetelmien esitteleminen on niin laaja aihe, että se ei ole mahdollista tämän kirjan puitteissa. Lisätietoja on kuitenkin saatavilla alan kirjallisuudesta ja kursseilta.
Yhtä tärkeää kuin tutkiminen on myös tietojen dokumentointi. Jo kentällä tehtävät muistiinpanojen tarkistukset ja yhteenvedot mahdollistavat heti suoritettavat uusinta- ja täydennystutkimukset. Kentällä kerätty materiaali koostetaan kenttäraportiksi ns. jälkityövaiheessa, josta edempänä lisää. Systemaattisella ja perustellulla tutkimuksella ja dokumentoinnilla pyritään maksimoimaan vedenalaisista todisteista saatava tieto.
Arkeologinen vedenalainen kenttätyö voidaan jakaa kajoamattomaan ja kajoavaan tutkimukseen. Kajoamattomassa tutkimuksessa kohdetta ei muuteta, sieltä ei tehdä nostoja eikä kohdetta kaiveta. Apuna käytetään valokuvausta, videointia, mittaamista ja piirtämistä. Tutkimuksiin voidaan yhdistää muutamien näytteiden otto ja joitakin valittuja nostoja. Menetelmä sopii erinomaisesti kaikille kohteille, jotka ovat edes osittain avoimia ja nähtävillä. Kajoamaton tutkimus antaa yleensä yllättävän paljon arvokasta ja monipuolista tietoa kohteesta ja tutkimusten tekeminen on myös mielenkiintoista, haastavaa ja edullisempaa kuin ns. kajoava tutkimus. Usein kajoamaton tutkimus on myös riittävä tutkimustapa.
Kajoavassa tutkimuksessa kohdetta muutetaan lopullisesti kaivamalla, pumppaamalla, näytteitä ottamalla ja löytöjä siirtämällä ja nostamalla. Kajoavaan tutkimukseen liittyy aina suuri vastuu - on tiedettävä miksi kohdetta muutetaan ja miten teot vaikuttavat kohteen muuhun materiaaliin. Kajoavaan tutkimukseen liittyy aina valokuvausta, videointia, mittaamista ja piirtämistä. Dokumentointi on tehtävä erityisen huolella, sillä kajoaminen muuttaa kohdetta peruuttamattomasti - vain kentällä tehdyt dokumentit ovat todiste siitä millainen kohde oli ennen kajoamista.
Erilaiset löydöt - tasa-arvoa tutkimuksessa
Arkeologiset löydöt ovat jäänteitä menneisyydestä. Ne ovat parhaimmillaankin ainoastaan vain satunnainen otos menneiden aikojen henkisen ja materiaalisen kulttuurin ilmiöistä. Arkeologia etsii tietoa - ei vain esineitä. Löytöjä - arkeologian todisteita - ei arvoteta rahallisen arvon tai kauneuden perusteella. Tutkimuksen kannalta kaikki löydöt ovat arvokkaita; ruuan jätteet vaatimattoman ruukun pohjalla voivat olla sisältämänsä tiedon puolesta arvokkaita siinä missä kultainen korulipaskin. Myös löytö, jota ei ole olemassa, ns. negatiivinen todiste, on tärkeä. Se kertoo mitä kohteella ei ole, sen jälkeen voidaan pohtia miksi hylystä ei löydy vaikkapa takilan osia.
Vedenalaiselta kohteelta löytyy tavallisesti useita erilaisia todiste- eli löytöryhmiä. Näitä erilaisia materiaaleja edustavia löytöjä - esim. aluksen rakenteet, ruuman lasti, merimiesten käyttöesineet, aluksella syöty muona, painolasti, pilssin kasvijätteet, kohteelle kertyneet sedimentit, kulttuurikerrokset jne. - tutkimalla ja analysoimalla voidaan selvittää aluksen tyyppiä, alkuperää, lastia jne.
Pelkästään aluksen rakenteellisia puuosia - kaaria, köliä jne. - voidaan tarkastella eri näkökulmista:
- Puun ulkomuoto ja funktio - koko, muoto, mitat, työkalujen jäljet, kiinnitystapa, tarkoitus, sijainti, onko osa korjausosa, tai uudelleen käytetty osa vanhemmasta aluksesta.
- Puun luonnontieteelliset piirteet - puulaji, kasvukuviot jne.
- Puun teknologinen tulkinta - miten laudat on sahattu? Miten pinta on muotoiltu ja käsitelty?
Huolellinen rakenneosien tutkiminen voi auttaa saamaan tietoa aluksen rakentajista, käytössä olleista tekniikoista, materiaaleista, resursseista ja aluksen elinkaaresta jne. Monipuolinen ja systemaattinen lähestymistapa kaikkiin löytöihin on avain koko kohteen ymmärtämiseen.
Löytöjen yhteys toisiinsa - tarinan juoni
Oleellisen tärkeää on säilyttää tutkimusten kuluessa löytöjen välinen yhteys eli konteksi toisiinsa. On tärkeää tietää löytyikö tupakkakäärö ruumassa olleesta suljetusta puuastiasta, merimiehen tavara-arkussa olleesta pienestä nahkapussista tai oudosta paikasta aluksen rakenteiden välistä. Löytöpaikka voi kertoa onko kyseessä lasti, tavallinen nautintoaine tai peräti salakuljettajan kätkö.
Tärkeitä todisteita ovat myös kohteen stratigrafia - oppi kerrostumien järjestyksestä, ikäsuhteesta ja yhteenkuuluvuudesta - ja löytöjen levinneisyys. Hylyt on totuttu näkemään aikakapseleina, jotka ovat syntyneet yhdellä kertaa ja joihin ulkopuoliset kohdetta muuttavat voimat eivät ole vaikuttaneet. Nykyään kuitenkin ajatellaan, että hylky on kohde, joka on muuttunut enemmän tai vähemmän. Hylky ei sijaitse tyhjiössä, vaan siihen vaikuttavat ns. formaatioprosessit - luonnonvoimat ja kulttuuri.
Stratigrafiaa ja löytöjen levintää sekä niihin liittyviä ilmiöitä järjestelmällisesti tutkimalla voidaan selvittää monia asioita: lastin ja painolastin hakusatamien järjestystä, haaksirikon vaiheita ja syitä, kohteen kunnon kehitystä ja löytöjen levinnän mahdollista mallia ja säännönmukaisuutta. Tutkimuksessa on myös pystytty osoittamaan - vastoin yleistä käsitystä - että myös pahoin tuhoutuneilta kohteilta voidaan saada tietoa systemaattisella stratigrafian, löytöjen levinneisyyden ja formaatioprosessit huomioivalla tutkimuksella.
Todisteiden avautuminen - mitä mykiltä vaikuttavat todisteet voivat kertoa?
Nykyaikainen arkeologinen tutkimus on luonteeltaan monitieteistä tutkimusta. Arkeologia ei ole enää ainoastaan humanistinen tiede vaan se käyttää apunaan paljon luonnontieteitä ja tietotekniikkaa. Menestyksellinen arkeologinen tutkimus vaatii kansainvälisiä suhteita ja yhteistyötä erikoisasiantuntijoiden kanssa.
Arkeologiassa käytettäviä luonnontieteellisiä analyyseja voidaan käyttää muun muassa kohteen iän määrittämisessä (esim. 14C-menetelmä, dendrokronologia) ja puun kasvupaikan (dendrokronologia) ja lajin määrittämisessä. Alkuperä - ja materiaalianalyyseilla voidaan selvittää materiaalien tarkka koostumus ja siten selvittää niiden alkuperää, valmistustapaa, laatua jne. Kasvitieteellisillä mikro- ja makroanalyyseilla voidaan selvittää pienen pienistä kasvien osista kasvien laji. Kiviä ja hiekkaa ja niissä olevia eliöitä analysoimalla voidaan selvittää mistä päin maailmaa esim. aluksen painolasti on peräisin. Luuanalyysit (osteologia) kertovat muun muassa yksilön lajin, sukupuolen, iän ja sairaudet.
Jälkityöt - dokumentti tehdystä työstä
Jälkitöitä ovat varsinaisten kenttätöiden jälkeiset työt. Jälkityöt ovat yhtä tärkeitä kuin kenttätyöt. Jälkitöihin kuuluu erilaisia tehtäviä: kentällä käytetyn kaluston huolto ja varastointi, löytöjen luettelointi, valokuvaaminen, piirtäminen, konservointi ja tutkiminen, näytteiden analysointi, valokuvien, diojen ja videoiden luettelointi, karttojen piirtäminen, taulukoitten ja yhteenvetojen laatiminen, jatkosuunnitelmien teko jne.
Jälkitöiden tuloksena syntyy raportti. Valmis raportti liitteineen on yhteenveto tehdyistä kenttätutkimuksista. Raportti on se perusta, johon varsinainen kohteen laajempi tutkimus pohjautuu. Raportin tulee olla sellainen, että kuka tahansa raportin lukeva ymmärtää mitä kohteella on tehty, vaikka hänellä ei olisi kohteesta ja tehdyistä töistä muuta tietoa. Suomen merimuseon tutkimusluvilla tehtyjen tutkimusten raportit arkistoidaan Suomen merimuseon arkistoon.
Vettyneen materiaalin konservointi
Vedenalainen tutkimus - erityisesti kajoava - on kohteen tuhoutumista kiihdyttävä toimenpide. Kajoamisen jälkeen sekä kohteen että nostettujen todisteiden säilymisestä on huolehdittava. Tämä tarkoittaa kohteen kunnon seurantaa, kohdetta suojaavia toimenpiteitä (esim. peittäminen) sekä nostojen konservointia.
Upotessaan alus joutuu uuteen ympäristöön, joka vaikuttaa hylkyyn eri tavoilla. Alussa tapahtuu voimakasta vuorovaikutusta aluksen ja ympäristön välillä; tyypillistä tälle tapahtumalle ovat erilaiset poistavat ja sekoittavat prosessit sekä eri materiaalien väliset kemialliset reaktiot Aikaa myöten alus sisältöineen saavuttaa, mikäli häiriöitä ei tapahdu, eräänlaisen tasapainotilan ympäristön kanssa.
Vettynyt - vedessä tai kosteassa paikassa ollut - materiaali vaatii noston jälkeen aina konservoinnin, jonka tarkoituksena on säilyttää esine. Konservoinnissa käytettävien menetelmien avulla pysäytetään materiaalien hajoaminen ja/tai korvataan materiaalista poistuneet tai liuenneet aineet jollakin toisella aineella. Konservointi ei pyri palauttamaan esinettä loistopäivien asuun; konservoidussa esineessä saa näkyä myös esineen elinkaaren jättämät jäljet.
Kentällä löydöt nostetaan dokumentoinnin jälkeen asianmukaisesti. Löydöt säilytetään oikeina pakattuina; kosteina ja valolta suojattuina. Löydöt kuljetetaan suojattuina konservointilaboratorioon, missä varsinainen konservointi alkaa ammattilaisen suorittamana.
Konservointimenetelmä valitaan löydön tarkan tutkimuksen ja dokumentoinnin jälkeen. Menetelmän valintaan vaikuttavat muun muassa käsiteltävä materiaali(t), löydön kunto, koko ja muoto.
Orgaanisten materiaalien (puu, nahka, luu jne.) konservoinnissa esine kuivataan niin, että esineen koko, muoto ja olemus ei muutu. Apuna käytetään vahvistavia muoveja (esim. Peg) tai pakastekuivausta, jossa esineessä oleva vesi haihdutetaan kiinteästä muodosta suoraan kaasuksi. Näin esine ei kutistu, väänny tai muuten tuhoudu.
Epäorgaanisten (esim. metallit, keramiikka) materiaalien konservoinnissa poistetaan esineestä materiaalin hajoamista nopeuttavat merestä liuenneet suolat. Konservoitujen löytöjen kuntoa on seurattava. Löytöjen käsittelyn, varastoinnin ja näytteille asettamisen on oltava asianmukaista.
Vedenalainen ympäristö ja sen merkitys
Vedenalaisen ympäristön tunteminen on tärkeää - se vaikuttaa kaikkeen mitä kohteella on. Ympäristötekijät ovat biologis-kemiallis-fysikaalisia tekijöitä, jotka ovat joka kohteella erilaisia. Tavallisimpia kohteella vaikuttavia tekijöitä ovat virtaukset, lämpötila, pohjan laatu ja muoto, flora ja fauna, näkyvyys ja veden pH. Ympäristötietoja tarvitaan kun suunnitellaan tutkimusmetodeja, työskentelyä, sukeltamista, konservointia ja kun halutaan ymmärtää edellä mainittuja formaatioprosesseja.
Vedenalaisten kohteiden seuranta, hoito ja esittely
Kulttuurihistoriallisilla kohteilla käydään luonnon ja historian kokemisen halusta. Samalla opitaan ymmärtämään menneisyyttä ja arvostamaan yhteistä kulttuuriperintöä. Yleisölle opastauluin esiteltävien kohteiden valintakriteereitä ovat kohteen yleinen kiinnostavuus, sen soveltuvuus opetukseen, kohteen tutkimuksellinen merkitys ja kohteen kunto. Kohteiden tulisi edustaa myös eri aikakausia, alueita ja muinaisjäännöstyyppejä. Muinaisjäännösten esittely suurelle yleisölle on osa kulttuuriturismia, jota ohjaavat erilaiset kansainväliset eettiset ohjeet ja suositukset.
Sukellusharrastuksen kasvun myötä yhä useammalla on mahdollisuus vierailla vedenalaisilla kohteilla. Jotta vedenalainen kulttuuriperintö olisi paremmin esillä nykypolville ja säilyisi myös tuleville polville, täytyy vedenalaisia kohteita hoitaa ja suojella samalla tavalla kuin maanpäällisiä muinaismuistoja.
Vedenalaisia kulttuurihistoriallisia kohteita esitellään eri puolilla maailmaa ns. vedenalaisten puistojen muodossa. Puistossa kohteella kiertää kiinteä köysipolku, jonka varrella on kohteesta kertovia kuvin ja tekstein varustettuja informaatiokylttejä. Sukeltajalla on käytössään kartta kohteen hahmottamiseksi. Sukellustoimintaa varten kohteen vieressä on sekä alusten kiinnityspoijut että alas- ja ylöstulopoijut turvallisen sukeltamisen ja kohteen löytämisen varmistamiseksi.
Suomessa vedenalaisten kohteiden kunnon seuranta, hoitavat ja säilymistä edistävät toimenpiteet, kohteiden kunnostaminen ja opastettu esittely - vedenalaisten puistojen muodossa - on vielä uutta. Edessä onkin haastava työ sopivien menettelytapojen ja yhteistyökumppaneiden löytämiseksi.
Kirjoittaja, FM Sallamaria Tikkanen, työskentelee Museoviraston Suomen merimuseossa tutkijana vastuualueenaan muun muassa meriarkeologia ja vedenalaiset muinaisjäännökset. Kirjoittaja on opiskellut vedenalaista arkeologiaa St Andrewsin yliopistossa Skotlannissa suorittaen ns. "Postgraduate Diploma in Maritime Studies"-arvosanan.
Yhteys- ja lisätiedot
Museovirasto
Nervanderinkatu 13
PL 913, FIN-00101, Helsinki
Puh. (09) 40501
Faksi (09) 405 0300
http://www.nba.fi ks. myös linkit
Suomen merimuseo
Hylkysaari, FIN-00570 Helsinki
Puh. (09) 135 5379
Faksi (09) 135 4991 http://www.nba.fi/MUSEUMS/MARITIME/Infofin.htm ks. myös linkit
Kirjallisuutta
- Archaeology Underwater. The NAS Guide to Principles and Practice. Ed. Dean, Martin, Ferrari, Ben etc.
- Nautical Archaeology Society. 1992. Dorset. ISBN 1-873132-25-5.
- Tietoa syvyyksistä. Hylkytutkimuksen opas. Grönhagen, Juhani/Konttinen, Hannu. 1988. Helsinki. ISBN 951-99893-6-6.
